Neuleita lapsille, rakkaudella
Claudia Quintanillan lastenneulekirja Making Memories on kunnianosoitus naisille, jotka opettivat hänelle käsitöitä. Juttelimme Claudian kanssa hänen työstään suunnittelijana ja matkastaan tähän.
Klassisia neuleita, suloisia valokuvia ja leikkisiä kuvituksia – niistä aineksista syntyy Claudia Quintanillan lastenneulekirja Making Memories: Timeless Knits for Children. Se on suunnattu neulojille, jotka haluavat luoda laadukkaita ja pitkäikäisiä vaatteita perheen pienimmille. Kirjan takaa löytyvä Claudia on neulesuunnittelija, joka pyörittää Eweknit & Craft -nimistä lankakauppaa kotikaupungissaan Torontossa Kanadassa.
Kirjasi sisältää ohjeet 25 lastenneuleeseen, ja mukana on sekä neuletakkeja, paitoja, vilttejä, sukkia että lapasia. Miksi halusit suunnitella juuri lastenneuleita?
Kasvoin isossa perheessä El Salvadorissa. Kun joku sai lapsen, kysymys oli aina ”mitä voisimme tehdä vauvalle”, ei ”mitä voisimme ostaa”. Luulen, että se ajatus jäi päähäni – että lapsi oli hyvä syy tehdä jotain omin käsin. Muistan, kun olin 11-vuotias ja tätini sai vauvan. Olin niin innoissani, että otin makuuhuoneeni vaaleanpunaiset pitsiverhot ja ompelin niistä mekon vastasyntyneelle serkulleni. Työntelin häntä vaunuissa ja olin niin ylpeä siitä, mitä olin tehnyt!
Kuvaile kirjaa hieman – millaisia neuleet ovat, ja kuinka he heijastavat tyyliäsi suunnittelijana?
Pyrin luomaan ajattomia neuleita modernilla twistillä: sellaisia, joita voi käyttää missä ja koska tahansa. Ei mitään liian huomiotaherättävää vaan ennemminkin sellaista, joka sopii yhteen lapsen muiden vaatteiden kanssa. Kirjan kokoelman kantavana ajatuksena on kattaa kaikki neuleet, joita lapsi tarvitsee.
Langoissa suosin aina luonnonmateriaaleja, joilla on mahdollisimman pieni vaikutus ympäristöön. Myös kaupassani kannustan asiakkaita miettimään, mistä lanka tulee ja miten se on tehty. Ja käyttämään sen, mitä he ostavat, sen sijaan että hamstraisivat valtavasti lankaa.
Mikä on suurin ero siinä, neulooko vaatteita lapsille vai aikuisille?
Tekniseltä kannalta pidän tärkeänä, että lastenvaatteet ovat mukavia, käytännöllisiä eivätkä liian vaikeita tehdä. Materiaalin täytyy myös tuntua miellyttävältä lapsen iholla. Itse pidän langoista, joita ei ole superwash-käsitelty, mutta ymmärrän, että monet vanhemmat toivovan lastenvaatteiden olevan konepestäviä – tässä asiassa joudun siis välillä tekemään kompromisseja. Suosin lastenneuleissa tummia sävyjä, sillä tahra erottuu vihreästä huomattavasti huonommin kuin valkoisesta!
Sitten on myös neulomisen emotionaalinen puoli. Ajattelen, että kaiken, mitä neulomme lapsille, neulomme rakkaudella; se on vähän kuin halaus. Neuloessamme mietimme lasta, jolle vaatteen teemme, ja suhdettamme häneen. Kirjan neuleita tehdessäni esimerkiksi kuvittelin, kuinka niitä voisivat joskus käyttää lapsenlapseni. Ja tavallaan ajattelen, että meillä on suhde jokaiseen lapseen tällä planeetalla – se on koko ihmisenä elämisen perusta.
Sinulla on itselläsi kaksi aikuista lasta. Neuloitko heille, kun he olivat pieniä?
En niin paljon kuin olisin halunnut. Kun poikani oli pieni, olin yksinhuoltaja ja juuri muuttanut Kanadaan, ja kun tyttäreni syntyi, olin opiskelija ja tein useita töitä. Luulen, että kirjani syntyi osittain reaktiona tähän – neuloin paidan ja ajattelin ”tämä olisi ollut ihana Claudialleni”, joten nimesin paidan Clauditaksi, ja kirjassa on myös poikani mukaan nimetty Oscar-liivi.
Opit neulomaan lapsena El Salvadorissa ja löysit harrastuksen uudelleen sen jälkeen, kun muutit Kanadaan vuonna 1990. Kerro lisää tästä!
Kävin lapsena nunnien johtamaa tyttökoulua, ja yksi heistä istui aina nurkassa neulomassa. Olin 11-vuotias ja hyvin utelias siitä, mitä hän teki, sillä El Salvadorissa ei ollut neulomisen perinnettä. Nainen oli kotoisin Euroopasta, ja hän oli työskennellyt fysiikanopettajana ennen eläköitymistään. Kysyin, voisiko hän opettaa minua, ja hän vastasi: ”Kyllä, mutta et saa puhua mitään.” Joka iltapäivä istuin hiljaa hänen vieressään – lopulta juttelimmekin hieman – ja opin neulomaan. Löysin tavan ilmaista luovuuttani ja muuttaa rakkauteni muotiin, taiteeseen ja väreihin joksikin konkreettiseksi.
Muita käsitöitä, kuten kirjontaa, virkkausta ja ristipistoja, opin äidiltäni ja hänen kahdelta siskoltaan. Heidän äitinsä oli sairastanut skitsofreniaa eikä pystynyt huolehtimaan heistä. Siksi tytöt olivat joutuneet lapsina orpokotiin, jossa heidän täytyi maksaa elatuksestaan käsitöillä, ja aikuisenakin käsillä tekeminen oli heille tapa viettää aikaa yhdessä. Vaikka heidän taitojensa tarina oli surullinen, käsityöt olivat aina tärkeitä perheessämme.
Kanadassa en tehnyt käsitöitä moneen vuoteen. Mutta kun tyttäreni oli pieni, hänellä oli terveysongelmia, joiden vuoksi jouduin jäämään kotiin hänen kanssaan. Tein tohtorintutkintoa taiteesta ja kirjallisuudesta ja ahdistuin kotona olemisesta, joten aloin neuloa uudelleen – enkä ole sen jälkeen lopettanut. Se teki minut onnelliseksi ja auttoi unohtamaan ahdistukseni.
Kirjan esipuheessa kirjoitat, että kirjasi alkoi ”rakkauden ja surun työnä” sen jälkeen, kun isoäitisi kuoli. Millaista se oli?
Huhtikuussa 2020 isoäitini – joka kasvatti minut ja oli minulle enemmänkin kuin äiti – menehtyi. Toronton lentokenttä oli suljettu pandemian vuoksi, ja tunsin fyysistä kipua siitä, että en voinut matkustaa ja osallistua isoäitini hautajaisiin. Ajattelin, että minun täytyy keksiä jotain tekemistä, joten aloin neuloa vauvanneuleita. Niissä oli helppo siirtyä nopeasti yhdestä ideasta toiseen ja neuloa viittä työtä yhtä aikaa. Kaikki kirjan neuleet valmistuivat kahdeksassa kuukaudessa isoäitini kuoleman jälkeen.
Millaisen perinnön sait häneltä ja muilta lapsuutesi tärkeiltä naisilta?
Kyvyn kuvitella ja tehdä kuvittelemani asiat todeksi. He antoivat minulle työkalut, joita tarvitsin luodakseni jotain, ja minusta se on tärkein lahja, jonka lapselle voi antaa. En koskaan ajatellut, että joskus suunnittelisin neuleita tai omistaisin lankakaupan; pidin neulomista vain harrastuksena ja tiesin, että minun täytyisi pyrkiä akateemiselle uralle. Mutta loppujen lopuksi päädyin tekemään työkseni jotain sellaista, jota nämä naiset opettivat minulle, kun vain vietimme aikaa yhdessä.
Mitä oman lankakaupan pyörittäminen on merkinnyt sinulle?
Se on antanut minulle tunteen kuulumisesta yhteiskuntaan ja mahdollisuuden tehdä itsestäni joku. Ei niin, että olisin joku erityisen tärkeä, vaan yksinkertaisesti niin, että sain olla oma itseni uudessa maassa. Neulominen on asia, josta minut muistetaan. Taannoin kävin sairaalassa hakemassa testituloksiani, mutta minulla ei ollut henkkareita mukana. Yhtäkkiä joku toimiston perältä huusi: ”Hei, minä tunnen hänet lankakaupasta, voin vahvistaa kuka hän on”, ja lopulta sain tulokseni.
Yritykseni oli syy myös siihen, että aloin suunnitella. Neuloin omia juttujani kaupassa, ja asiakkaat alkoivat kysellä ohjeita neuleisiini. Silloin ymmärsin, että ihmiset pitivät siitä, mitä tein.
Olet nyt lähettämässä kirjaasi maailmalle, mikä on varmasti jännittävää! Mikä olisi paras palaute, jonka voisit siitä saada?
Toivon vain, että ihmiset neulovat kirjan ohjeilla, että neuleita käytetään ja sen jälkeen ne toivon mukaan annetaan seuraavalle käyttäjälle. Syy siihen, miksi valitsin kirjan nimeksi Making Memories, olivat ne muistot, joita luomme antaessamme toisillemme käsintehtyjä lahjoja. Jokainen silmukka, jonka neulon, on osa minua ja tarinaani, mutta sen jälkeen neuletta käyttävä ihminen tekee siitä osan omaa tarinaansa. Tällä tavoin vaate kantaa mukanaan muistoja: sekä ihmisestä, joka sen on tehnyt, että ihmisestä, joka sitä käyttää.
Neulominen on aina merkinnyt minulle yhteyttä toisiin: ensin perheeni vahvoihin naisiin ja nyt maailmanlaajuiseen neulojien yhteisöön. Tulen valtavan onnelliseksi, kun näen jonkun vaikkapa Saksassa neulovan paidan, jonka olen suunnitellut.