Lindsey Fowler: ”Neulominen oli valtava lohtu”
Eräänä päivänä kuusi vuotta sitten Lindsey Fowler seisoi suihkussa ja mietti: kuinka pitkälle voisin kävellä ilman, että kukaan huomaisi minun olevan poissa?
Lindsey asui puolisonsa Jaredin kanssa Hudsonin pikkukaupungissa Ohiossa, Yhdysvalloissa. Heidän kaksospoikansa olivat juuri syntyneet, ja Lindsey oli kuvitellut elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa. Sen sijaan hän kamppaili synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Synkkien ajatusten lisäksi Lindseytä kalvoi syyllisyys: Miksi minusta tuntuu tältä? Miksi en nauti, vaikka juuri tätä halusin?
Lindsey ei tiennyt sitä tuolloin, mutta tästä hetkestä tulisi osa hänen matkaansa neulojana ja neulesuunnittelijana. Käsityö on auttanut häntä selviytymään vaikeuksista ja löytämään tarkoitusta elämälle.
Lindseyn mielessä elää silti kaipuu länsirannikon Oregoniin, josta Lindsey on kotoisin,
Kuva täydellisestä äidistä
Lindsey oli opiskellut sisustussuunnittelua ja valmistunut vuonna 2009 keskelle lamaa. Lindsey ja Jared olivat aina ajatelleet haluavansa lapsia, kunhan Lindseyn ura olisi vakiintunut. Mutta kun koulutusta vastaavia töitä ei löytynyt, he päättivät, että nyt perhe saisi kasvaa.
”Ajattelin, että hyvä on: heittäydyn sitten tähän, ja minusta tulee oikea malliäiti”, Lindsey muistelee.
Raskaaksi tuleminen kesti kuitenkin kauan. Niiden viiden vuoden aikana, joina he yrittivät lasta, käsityöt olivat Lindseyn henkireikä. Lindsey oli saanut ensimmäisen ompelukoneensa jo lukiossa ja kokeillut erilaisia käsityötekniikoita, joista tärkeimmäksi muodostuivat tilkkutyöt.
Kun Lindsey vihdoin tuli raskaaksi, hän ajatteli: nyt kaikki muuttuu hyväksi! Mutta raskausaika ei ollutkaan Instagramin ja blogien maalaamaa auvoa. Lindsey pelkäsi koko ajan, että jokin menee pieleen, eikä hänen vartalonsa enää tuntunut hänen omaltaan. Myös tilkkutöiden tekeminen muuttui vaikeaksi, sillä kädet turposivat eikä maha mahtunut ompelukoneen eteen.
Kun kaksoset sitten syntyivät, Lindsey ajatteli saavuttaneensa seuraavan virstanpylvään. Ja jälleen kaikki oli paljon vaikeampaa kuin mihin hän oli valmistautunut.
”Rakastin lapsiani, mutta tuntui, että vanha elämämme katkesi kuin seinään. Oli vaikea hyväksyä, että asiat eivät enää koskaan olisi ennallaan.”
Vartalon muutokset ja kehossa mylläävät hormonit laskivat mielialaa. Imetys ei onnistunut, vaikka Lindsey etsi apua imetysneuvojilta ja yritti pumppaamalla lisätä maidontuotantoa. Se, ettei hän kyennyt ruokkimaan lapsiaan niin kuin oli kuvitellut, vain lisäsi masennusta.
”Muistan, kuinka istuin eräänä yönä pumppaamassa maitoa ja voin vannoa, että kuulin pumpun puhuvan minulle. Silloin ymmärsin, että jokin oli vialla.”
Lindseyn äiti asui tuolloin perheen luona, ja myös Jared näki hälytysmerkit. He veivät Lindseyn lääkäriin.
Lindsey toivoo, että neulojat voivat oppia hänen kirjastaan jotain uutta ja saada siitä lohtua, tavalla tai toisella. ”Olen itse saanut niin paljon tältä yhteisöltä, että on mahtavaa voida antaa vuorostani takaisin.
Välineitä toipumiseen
Pienin askelin tilanne alkoi parantua. Pojat siirtyivät syömään äidinmaidonkorviketta – mikä tieteellinen ihme, että sellaista on tarjolla, Lindsey ajattelee nyt. Lindsey sai masennuslääkkeet ja pystyi taas huolehtimaan lapsista ja itsestään.
”Olin paremmassa tasapainossa mutta oloni oli yhä hyvin yksinäinen ja eristäytynyt. Tunsin, ettei minulla ollut minkäänlaista identiteettiä äitiyden ulkopuolella.”
Lindsey halusi epätoivoisesti taas tehdä tilkkutöitä, mutta ompelutarvikkeita ja kuumaa silitysrautaa ei tehnyt mieli levitellä vauvojen läsnäollessa, ja sitä paitsi ompelukone olisi pitänyt liikaa meteliä. Lindsey oli saanut raskausaikana ystävältään lahjaksi vyyhdin kaunista Malabrigo-merkkistä lankaa. Hän osasi oikean silmukan, ei juuri muuta, mutta nyt hän päätti neuloa netistä löytämänsä helpon huivin.
”Istuin lastenhuoneessa, heilutin kahta sitteriä jaloillani ja vain neuloin. Pystyin tuntemaan oloni tuotteliaaksi – oli jokin konkreettinen asia, jonka näin tehneeni. Se oli valtava lohtu.”
Harrastus kehittyi nopeasti. Lindsey opetteli tekniikoita Youtubesta, kirjoista ja lehdistä, kasvatti lankavarastoaan ja neuloi ensimmäisen kantapäänsä. Pari neulovaa ystävää tutustutti hänet netin neuleyhteisöön, josta muodostui tärkeä osa identiteettiä.
Kun pojat olivat yhdeksänkuisia, Lindsey palasi töihin. Hän ymmärsi, ettei kotiäitiys ollut häntä varten. Jared sen sijaan oli miettinyt uranvaihdosta, joten tämä irtisanoutui ja jäi kotiin. Yhdysvalloissa se on edelleen poikkeuksellinen ratkaisu, mutta heistä on ollut hienoa rikkoa perinteistä kaavaa.
Lindsey on kiitollinen, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan enemmän. Silti äitien on yhä helppo upota idealisoituun kuvaan vanhemmuudesta. ”Toisille äitiys on helppoa, mutta kaikkien kohdalla ei kuitenkaan ole niin, ja siihen on tärkeää varautua.
Rakkauskirje ensirannikolle
Nykyään Lindseyllä, 35, on päivätyö projektinhallintatehtävissä IT-alalla. Siinä hän pääsee käyttämään analyyttistä puoltaan, mutta iltaisin ja öisin Lindsey ottaa käyttöön luovan puolensa. Kuusivuotiaat Harrison ja Vaughn ovat jo itsenäisempiä, ja heillä on seuraa toisistaan. Siksi Lindsey ehtii neuloa ja suunnitella vaikka katsellessaan, kun pojat skeittaavat ja leikkivät Legoilla.
Perhe asuu Hudsonissa pienessä 1870-luvun talossa, kävelymatkan päässä puistoista, maatilatorista ja kahvilasta. Mielessä elää silti kaipuu länsirannikon Oregoniin, josta Lindsey on kotoisin, ja nyt koti-ikävästä on syntynyt jotain konkreettista. Pandemia-aikana Lindsey päätti kirjoittaa – tai oikeastaan neuloa – rakkauskirjeen länsirannikolle. Lopulta siitä kasvoi neulekirja Salt & Timber, jonka Laine Publishing julkaisi elokuussa.
Kun Lindsey puhuu kotiseudustaan, äänestä kuuluu rakkaus. Hän kuvailee sademetsiä, vuoria ja ennen kaikkea merta. Lindsey sanoo olevansa rantaihminen – mutta ”ei sellainen Florida-rantaihminen”.
”Oregonissa meri on villi, äänekäs ja pitelemätön. Yksityisiä rantoja ei ole, joten voit kävellä kilometrikaupalla kenenkään estämättä.”
Kirjaan Lindsey halusi suunnitella moderneja neuleita, jotka sopivat merelliseen elämäntyyliin: sellaiseen, joka on rento ja kodikas mutta täynnä seikkailun mahdollisuuksia. Mukana on esimerkiksi ohje pipoon, jollaisia voisi olla korillinen vieraita varten Lindseyn haaveiden rantatalossa, sekä joka paikan villatakkiin, jollainen tuntuu asuvan kaikkien kesämökkien kaapeissa.
”Uskon, että vaikka länsirannikon maisema on ainutlaatuinen, sen mielenlaatu on samastuttava. Monissa maailmankolkissa on samanlainen villi tunnelma.”
Tärkeimpiä asioita, joita elämä on Lindseylle opettanut, on kaksi. Ensimmäinen liittyy siihen, että osaa iloita siitä, mitä on, eikä havittele aina lisää. Se on Lindseyn mielestä myös sukupolvikysymys: moni millenniaali on sovussa sen ajatuksen kanssa, ettei tule koskaan rikastumaan, ja arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa.
Toinen tärkeä oppi on sen hyväksyminen, että vaikka suunnittelisit miten paljon ja asettaisit itsellesi tavoitteita, silti asiat eivät yleensä mene niin kuin luulet.
”On kaunis ajatus kasvattaa lapsensa ajattelemaan, että heistä voi tulla mitä vain, jos he uskovat siihen. Mutta minusta sopeutuminen ja hyväksyminen, kyky löytää uusia polkuja, on yhtä tärkeää kuin haaveileminenkin.”
Texti: Maija Kangasluoma
Kuvat: Kristen Hardesty
Käännös: Kirsi Suutarinen
Artikkeli on alunperin ilmestynyt Laine-lehden numerossa 15.
More info: