Milli Abrams: ”Jos pystyn siihen, teen sen!”
Millaisen neuleprojektin ottaisit mukaan, jos olisit soutamassa Atlantin valtameren yli? Ei ehkä kysymys, jota kovinkaan moni neuloja olisi joutunut miettimään – itse asiassa luultavasti kysymys, jota yksikään neuloja ei ole koskaan joutunut miettimään.
Paitsi Milli Abrams, 49.
Milli on brittiläinen neuloja ja lankakauppias, joka tunnetaan eettisesti valmistettuja lankoja myyvän Tribe Yarnsin perustajana. Nyt hän aikoo soutaa yksin ja ilman ulkopuolista apua 4 800 kilometrin matkan Knitanniaksi nimetyllä veneellään kerätäkseen rahaa hyväntekeväisyyteen. Milli osallistuu The World’s Toughest Row -nimiseen kilpailuun, joka alkaa joulukuussa Kanariansaarilta ja päättyy Antiguan saarelle Karibialle.
Jos Milli onnistuu, tulee hänestä 152 sentin pituisena lyhyin – ja samalla kevyin – kisasta selviytynyt ihminen. Ja koska hän täyttää 50 vuotta soutumatkan aikana, hänestä tulee myös vasta neljäs yli viisikymppinen nainen, joka on suoriutunut matkasta. Kaikki tämä ilman aiempaa soutukokemusta. Aika uskomatonta, vai mitä?
”Toivon voivani esimerkilläni näyttää, ettei ole väliä, mahdutko johonkin muottiin – saatat silti pystyä sellaiseen, mitä et uskonut mahdolliseksi”, Milli sanoo.
Määrittävät hetket
Milli kuvailee itseään ihmiseksi, joka ”elää vaihtelusta, etsii jännitystä ja ajattelee, että nukkua ehtii haudassa”. Tämä mielenlaatu on kuljettanut häntä asumaan ympäri maailmaa – esimerkiksi Kanadan Kalliovuorille ja pienelle Karibian saarelle. On helppo ymmärtää, mitä hän tarkoittaa sanoessaan, että aktiivinen lepo on hänelle ainoaa mahdollista lepoa. Ja tässä neulominen astuu kuvaan.
”Minulla ei ole luontaista kärsivällisyyttä – haluan kaiken valmiiksi jo eilen. Neulominen kuitenkin rauhoittaa mieltäni ja hidastaa tahtiani”, Milli kertoo.
Milli on neulonut siitä asti, kun hän seitsemänvuotiaana oppi taidon äidiltään eräällä koululomalla: hän muistaa yhä, kuinka hän uppoutui neulomiseen niin, että hädin tuskin poistui kotoa. Myös omasta lankakaupasta Milli on haaveillut aina. Hän kuitenkin teki 20 vuotta uraa kirjanpitäjänä ja ajatteli kaupan olevan eläkeprojekti.
Kaikki muuttui vuonna 2017. Milli perheineen asui Brittiläisillä Neitsytsaarilla, kun hurrikaani Irma iski alueelle. He joutuivat palaamaan Britanniaan ja asumaan Millin vanhempien luona Lontoossa. Ajatus siitä, että hänen täytyisi laittaa ylleen jakkupuku ja etsiä töitä Lontoon Citystä, tuntui Millistä sietämättömältä.
”Se oli yksi niistä ‘elämä on liian lyhyt, mitä minä oikein teen’ -hetkistä. Niinpä aloin tutkia muita vaihtoehtoja – ja palasin aina lankaan.”
Milli aloitti pienestä kivijalkakaupasta Lontoon Richmondissa. Nyt Tribe Yarns on kehittynyt nelihenkisen tiimin pyörittämäksi, 90-prosenttisesti verkossa toimivaksi yritykseksi, jonka tukikohta on Skotlannin East Neuk of Fifessa. ”Neuk” on skottien sana “nurkalle”, ja tämä viehättävä Skotlannin sopukka on täynnä kalastajakyliä ja somia rantoja. Lontoossa syntynyt Milli muutti sinne miehensä ja nyt 21-vuotiaan poikansa kanssa pitkittyneen koronataudin jälkeen, kun he etsivät kaunista asuinpaikkaa, jossa olisi puhdasta ilmaa ja vettä.
Tribe Yarns ei ole Millille pelkkä elannon lähde; se on myös tapa olla yhteydessä samanhenkisiin ihmisiin. Hänelle yksi merkkipaalu yrittäjänä oli oivallus, ettei hänen tarvitse yrittää miellyttää kaikkia. Sen sijaan hän voi keskittyä löytämään oman ”heimonsa”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Tribe Yarns myy vain eettisesti tuotettuja lankoja, ja parhaillaan valikoimasta ollaan karsimassa viimeisetkin tuotteet, joissa on synteettisiä kuituja.
”Toinen tärkeä asia on olla sortumatta siihen ansaan, että myy vain sellaista, mikä on coolia tai suosittua”, Milli sanoo. ”Minulle neulominen on aina ollut tapa kapinoida muotiteollisuutta vastaan. Haluan, että ihmiset tekevät sitä, mikä heitä todella inspiroi – ei niin, että he seuraavat muotiteollisuuden sanelemia trendejä tai valitsevat värejä, joita heidän miehensä hyväksyvät.”
Milli haluaa myös lempeästi rohkaista ihmisiä poistumaan mukavuusalueeltaan. Hän itse ei aloita uutta neuleprojektia, ellei opi siinä jotain uutta, ja siksi häntä innostaa myös muiden taitojen kartuttaminen.
”Toivomme, että asiakkaamme pääsevät kokeilemaan uutta, oli kyse sitten materiaaleista, väreistä tai tekniikoista. Käytämme neuleohjeita lähinnä suuntaa-antavina ja kannustamme tekemään niistä omannäköisiä.”
Tätä samaa maailmankatsomusta edustaa Millin soutuhaaste – siinäkin on kyse rajojen rikkomisesta.
Paluu valtamerelle
Vaikka Milli ei ole koskaan aiemmin soutanut valtameren yli, meri on hänelle tuttu elementti. Vuonna 2010 hän, hänen miehensä ja heidän tuolloin seitsemänvuotias poikansa myivät omaisuutensa ja ostivat veneen purjehtiakseen maailman ympäri.
”Ne olivat elämämme parhaita vuosia, joten tiesin aina, että jossain vaiheessa palaan takaisin merelle.”
Vuosien mittaan pariskunta leikitteli ajatuksella uudesta merimatkasta. Mutta siinä missä Millin mies haaveili samanlaisesta reissusta kuin viimeksi – mukavalla veneellä ja vesivessalla – Millin reaktio oli aina: “Haluan tehdä sen todella vaikeasti, taistella luonnonvoimia vastaan ja tulla vahvemmaksi.” Joten kun hän sattumalta päätyi juttusille tutuntutun kanssa, joka oli lähdössä soutamaan Atlantin yli, se tuntui kohtalolta.
”Hän oli vain hieman minua nuorempi, ja vaikka hän oli iso mies, hän ei vaikuttanut yli-ihmiseltä. Kysyin, luuliko hän, että minä pystyisin samaan, ja hän sanoi: ‘Miksi ei’. Ja se oli siinä – jos pystyn siihen, teen sen!”
Kilpailuun pääseminen ei kuitenkaan ollut helppoa. The World’s Toughest Row’hun valitaan vuosittain vain rajallinen määrä osallistujia, ja kun Milli otti ensimmäisen kerran yhteyttä järjestäjiin, heidän ensireaktionsa oli ”ei” – tai ”ehkä neljän vuoden päästä”.
“Mutta osaan olla sinnikäs. Kirjoitin heille monesti päivässä, soittelin perään ja lopulta ostin jopa valtamerisoutuveneen, kunnes he sanoivat, että saan paikan.”
Pitkä matka maaliin
Kilpailu alkaa joulukuussa, mutta valmistelut ovat olleet käynnissä jo kuukausia. Milli treenaa viitenä aamuna viikossa personal trainerin kanssa (vaikkei edes pidä liikunnasta!), ja hän on osallistunut meriselviytymiskursseille, joissa on opeteltu esimerkiksi navigointia ja radioviestintää. Yksi iso urakka on sponsorien hankkiminen. Reissu on kallis, ja Milli on kiitollinen asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen, jotka ovat antaneet lahjoituksia.
Myös henkinen valmistautuminen on tärkeää. Kaikkein olennaisinta on varmistaa, että vaikka Milli olisi kuinka väsynyt tai nälkäinen, hän muistaa turvallisuusrutiinit, joista oma henki voi olla kiinni.
”Olen onnekas, koska olen vanhempi kuin useimmat kisaan osallistuvat ja käynyt elämässä läpi yhtä sun toista. Tiedän, kuinka nopeasti tilanne merellä voi muuttua vaaralliseksi tai kuinka voimakkaita aallot voivat olla. Ja tiedän myös, miten reagoin, kun menen paniikkiin.”
Tavalliselle ihmiselle tällainen retki herättää kymmeniä käytännön kysymyksiä. Seuraako joku häntä? (Veneessä on seurantalaite, mutta mukana ei ole tukialusta.) Mitä tapahtuu, kun hän nukkuu? (Vene ajelehtii itsekseen.) Miten hän käy vessassa? (Veneessä on ämpäri.) Kuinka iso vene on? (Noin 7 metriä pitkä ja 90 cm leveä.)
Ehkä tärkein kysymys silti on: miksi joku haluaa tehdä tällaista? Milli on huomannut, että vaikka soutajilla on täysin erilaiset persoonallisuudet, heitä yhdistää yksi asia: rakkaus itsensä haastamiseen.
”Itse olen ihminen, jonka täytyy tietää, että otan jokaisesta päivästä kaiken irti ja elän täysillä. Ja minulla on aika korkea kivun- ja riskinsietokyky.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö häntä pelottaisi – on tiettyjä asioita, joita hän pelkää, kuten veneen kimppuun hyökkäävät purjekalat.
”Ja pelkään myös sitä, että palaan kotiin muuttuneena. Olen onnellinen elämässäni, avioliitossani ja yrityksessäni, enkä halua muuttaa mitään niistä. Mutta toivon, että niin ei käy, koska tiedostan tämän huolen.”
Sormet vetreiksi
Matka Atlantin yli kestää arviolta 70 päivää. Milli aikoo soutaa kaksi tuntia ja levätä kaksi tuntia vuorotellen ympäri vuorokauden. Niiden kahden tunnin aikana, kun hän ei ole airoissa, hänen täytyy nukkua, syödä, peseytyä ja tehdä mahdollisia korjaustöitä – mutta toivottavasti hän ehtii myös tarttua hetkeksi puikkoihin.
”Kun soutaa noin intensiivisesti, kädet jumiutuvat soutuasentoon, joten sormien käyttäminen toisilla tavoilla voi itse asiassa olla käsille hyväksi.”
Entä se alkuperäinen kysymys: minkä keskeneräisen projektin hän aikoo ottaa mukaan?
Ensinnäkin, kuten kaikki neulojat tietävät, mukaan ei voi ottaa vain yhtä projektia; tarvitaan yksinkertaista sileää neuletta niihin hetkiin, jolloin aivot ovat ihan jumissa, ja haastavampia projekteja toisiin. Lanka ei saa olla liian lämmintä tai pörröistä, koska merellä on taatusti hikistä ja suolaista – eli ei mohairia.
”Luultavasti valitsen pellavaa tai silkkiä, vaikka ohut silkkilanka voi kyllä tarttua käsieni kovettumiin”, Milli pohtii. “Mitä väreihin tulee, veikkaan, etten tarvitse elämääni yhtään lisää sinistä mutta saatan kaivata vihreää. Ennen kaikkea toivon, että saan neulottua valmiiksi jotain, jonka voin pukea ylleni saapuessani maaliin.”
Seuraa Milliä osoitteessa justonemorerow.org ja Instagramissa @justonemorerow.atlantic. Milli kerää varoja kahdelle taholle: ympäristöjärjestö The 2 Minute Foundationille ja saattohoidossa olevia lapsia tukevalle CHAS – Children’s Hospices Across Scotland -järjestölle.
TEKSTI: MAIJA KANGASLUOMA
KUVAT: JAMIE SIMPSON, MILLI ABRAMS
Juttu on julkaistu alun perin Laineen numerossa 25.