Kylässä Tolvilan kartanon lammastilalla

Näin lampaat auttavat suojelemaan uhanalaisia luontotyyppejä

Tolvilan kartanon lammastilalla hoidetaan lampaiden lisäksi luontoa. Perinnemaisemassa laiduntavat eläimet huolehtivat, että uhanalaisilla hyönteisillä, kasveilla ja linnuilla on jatkossakin koti. Siihen tarvitaan myös neulojien apua

”Tuutteko rouvat tännepäin”, Jarmo Latvanen huutelee.

Lammaslauma kipittää eteenpäin tiiviissä muodostelmassa Jarmon kauraämpärin perässä. Ollaan Tolvilan kartanon lammastilalla Akaassa, Vanajaveden rannalla, keskellä kumpuilevaa pirkanmaalaista maaseutua. Jarmo on tilan isäntä – tai paimen, kuten hän itseään kutsuu – ja tässä on osa hänen 172-päisestä laumastaan.

Jos sopivasti rajaa näkökenttää, voi kuvitella, että maisema on ollut samanlainen jo vuosisatoja sitten. Muhku­raista laidunmaata, pieniä metsäsaarekkeita, kiven­lohkareita, lampaiden kalvama puunranka. Laitumen nurkassa seisoo suuri siirtolohkare, muinaismuistolailla rauhoitettu kellokivi, jolla on joskus saatettu sytytellä merkkitulia. Alueella on ollut asutusta kivikaudelta asti, ja Tolvilan kartano on perustettu vuonna 1650.

Nykyään luomutilalla kasvatetaan alkuperäisrotu suomenlammasta. Sen lihaa myydään omassa tilapuodissa ja villasta neulotaan trendikkäitä myssyjä.

Mutta eläinten lisäksi Tolvilassa hoidetaan muutakin, nimittäin luontoa ja maisemaa. Paitsi lampaille, laitumet ovat koti myös sadoille muille lajeille: kasveille, maaperän pieneliöille, hyönteisille, sienille ja linnuille. Täällä elelee esimerkiksi harvinainen pihlajanjalosoukon toukka, joka viihtyy lampaiden rikki kihnuttamien pihlajien rungoilla. Ja useita uhanalaisia tai silmällä pidettäviä perhoslajeja, kuten rantahohtokoi, täpläpapurikko ja ketokultasiipi.

Ne ovat kaikki osa samaa, uhanalaista luontotyyppiä eli perinnebiotooppia. Ja niiden viihtymisen kannalta tärkeää on, että Jarmon lauma laiduntaa täällä jatkossakin.

Kulttuurista luontoa

Jotta ymmärtäisi lammaslaitumen monimutkaisia riippuvuussuhteita, täytyy ensin ymmärtää maatalouden muutosta. Siinä on tapahtunut reilun sadan vuoden aikana valtava mullistus.

Ennen vanhaan Suomessa viljelysmaa oli harvassa, koska maan muokkaaminen käsin oli työlästä. Vähien peltojen tuottama vilja ja juurekset käytettiin ihmisten ruuaksi. Eläimet saivat etsiä ravintonsa kivikkoisilta joutomailta, saarista, metsistä ja ojanpenkoilta – kaikkialta, missä jotakin vihreää kasvoi mutta viljely ei onnistunut. Tämä perinne jatkui satoja vuosia, pronssikaudelta aina 1800-luvun lopulle saakka. Samalla eläimet muokkasivat maisemaa: syntyi niittyjä, ketoja ja laidunmaita, joille kehittyi aivan omanlaisensa kasvi- ja eliölajisto.

Kun maatalous kehittyi, eläimillekin alettiin syöttää pellon satoa eli viljeltyä heinää. Samalla niittytalous hiipui, sillä oli helpompi aidata karjalle alue navetan läheltä kuin paimentaa sitä pitkin metsiä. Perinteiset laidunmaat alkoivat kasvaa umpeen.

”Nykyään nämä luontotyypit ovat sekä itsessään uhanlaisia että lukuisten uhanalaisten lajien elinympäristöjä. Siksi niiden suojelu on tärkeää”, kertoo Laura Puolamäki, joka työskentelee maisema-asiantuntijana Etelä-Suomen ProAgriassa. Hän on mukana Lumolaidun verkosto -nimisessä hankkeessa, jossa on kartoitettu pirkanmaalaisten luonnonlaitumien lajistoa.

Viime vuosina ympäristökeskustelua on hallinnut – hyvästä syystä – ilmastonmuutos, mutta sen ohella on alettu puhua toisesta suuresta uhasta: luontokadosta. Juuri siitä on kyse myös perinnebiotooppien hupenemisessa, vaikka helposti yhdistämmekin luontokadon vain koskemattomaan luontoon, kuten ikimetsiin. Perinnebio­toopit ovat kulttuurista luontoa, joka on syntynyt ihmistoiminnan seurauksena. 

”Luonto on sopeutunut siihen, että ihminen on elänyt täällä tuhansia vuosia. Olemme yhtä luonnon kans­sa. Jos yhtälöstä poistetaan ihminen, sillä on vaiku­tuksia luontoon”, Jarmo Latvanen kuvailee.

Valvottua laiduntamista

Nyt Suomessa tavoitteena on kunnostaa vanhoja perinnebiotooppeja niin, että niiden määrä saataisiin nostettua noin 52 000 hehtaariin nykyisestä 25–30 000 hehtaarista. Karjanomistajat, joiden eläimet laiduntavat perinnebiotoopeilla, saavat työhönsä ympäristötukea. Alueiden hoitoa suunnitellaan ja seurataan, jotta niitä ei yli- tai alilaidunneta. 

Suomessa lampaat laiduntavat usein luonnonlaitumilla, mutta kaikista laiduneläimistä on hyötyä. Esimerkiksi lintuvesiä hoitavat parhaiten lehmät, sillä ne viihtyvät myös rannoilla, joilla lampaat eivät mielellään kastele sorkkiaan.

Laura Puolamäelle heidän tutkimusprojektinsa tulokset ovat antaneet toivoa. Yhdeksältä laidunkohteelta tehtiin havaintoja niin uhanalaisista hyönteisistä, kasveista, sienistä kuin linnuistakin, ja paikoin tilanne oli valoisampi kuin odotettiin.

”Se kertoo siitä, että näille lajeille on edelleen riittäviä elinympäristöjä, ja asialle voidaan tehdä jotain.”

Ja vaikka puhutaan Suomesta, samat periaatteet pätevät globaalisti: luonnonlaitumien kaltaisten alueiden hoitaminen on tärkeää muuallakin. Vaarana on kuitenkin ylilaidunnus, joka muun muassa Skotlannissa ja Islannissa on aiheuttanut luontokatoa ja herkistänyt maaperää eroosiolle. Tärkeää onkin, että tiedon avulla kehitetään eläinten pitoa niin, että luonnon monimuotoisuus elpyy.

  

Villan uusi arvostus

Tolvilan lampolan katonrajassa sujahtelee salaman­nopei­­­ta pääskysiä. Sisällä tuoksuu kuiva heinä, jolla lampaiden alusta kuivitetaan.

Keväisin ja syksyisin lampaat keritään. Villa leika­taan juuresta asti, jotta kuitu pysyisi mahdollisimman pitkänä ja siitä saataisiin laadukasta lankaa. Suomenlampaan villa on hienoa, kiiltävää ja pehmeää, ja nykyään sitä osataan arvostaa. Näin ei aina ole kuitenkaan ollut.

Suomen lammastiloilla villa on lihan sivu­tuote, jota on saatettu jopa polttaa, koska kysyntää ei ole ollut eikä villasta ole maksettu järkevää korvausta. Tolvilan lampaat tuottavat 1 000 kiloa villaa vuodessa, josta nyt saattaa saada 6 000 euroa – ennen ei välttämättä mitään. Jarmo ajattelee, että jotta eläimen elämä ei menisi hukkaan, siitä pitää hyödyntää kaikki: luut, sisäelimet, talja ja villa. Siksi myös neulojat ovat tärkeitä lammastaloudelle.

Kymmenen viime vuoden ajan suomenlampaan villan eteen on tehty määrätietoisesti töitä. Neulontabuumi on nostanut kysyntää, ja Jarmon mukaan tärkeässä roolissa on ollut myös pöytyäläinen Myssyfarmi, joka valmistaa neuletuotteita suomenlampaan villasta. Heille Tolvilakin myy suurimman osan villastaan.

”Nyt Myssyfarmin pipoja myydään Pariisissa Galeries Lafayettella. Muutos on ollut nopea.”

Ethical Meat-Eating

Sekä Laura että Jarmo toivovat, että kaikkea eläintaloutta ei niputettaisi yhteen. On eri asia syödä ulkomaista, tehotuotettua, soijalla ruokittua nautaa kuin kotimaista, luonnossa laiduntavaa luomulammasta. Paitsi että laiduntaminen edistää luonnon monimuotoisuutta, eläintenpidon ilmastovaikutukset eivät myöskään ole yhtä suuret, koska eläimiä ei ruokita pellolla kasvaneella rehulla. Usein liha myös kulutetaan lähellä.

”Yleinen keskustelu vääristyy tiedon puutteessa niin, että kaikki lihansyönti ja äärimmillään luonnonvillan käyttökin on pahasta. Mutta jos lihan ja villan markkina romahtaa, eläimiä ei pidetä, ja silloin loppuu myös laiduntaminen. Samalla häviävät elinympäristöt, joita uhanalainen lajisto tarvitsee. Ja jos tuo lajisto häviää, sitä ei saada takaisin”, Laura summaa.

Tämä ei hänen mukaansa tarkoita sitä, että lihaa pitäisi syödä joka päivä. Mutta jos sitä syö vaikka kerran viikossa, voi ehkä harkita valintaansa tarkemmin ja olla valmis maksamaan eettisemmin tuotetusta lihasta.

”Kuluttajalle valintoja ei valitettavasti ole tehty helpoiksi. Villavyyhdin vyötteessäkin pitäisi lukea, mitä se tarkoittaa, kun valitsee tämän langan”, Laura huokaa.

Jarmo Latvanen on toiselta ammatiltaan pappi, ja hänelle myös lampurin työn etiikka on tärkeää. Jotta jokin ala toimii, sen täytyy hänen mukaansa olla kannattavaa kaikille: yrityksille, tuottajille, eläimille, luonnolle.

”Ei toimita talous vaan arvot edellä eikä riistetä ketään”, Jarmo sanoo.

Perinnebiotoopeissa ihmiset ja eläimet ovat osa samaa ketjua, mutta ihmisen rooli ketjussa on ratkaisevin. Kaikki perinneympäristöt ovat syntyneet ihmisen toiminnan seurauksena, ja ne myös säilyvät vain, jos ihmiset säilyttävät ne. Tuon ketjun yhdessä päässä on itseään pihlajaan kihnuttava lammas ja pihlajan pinnalla mönkivä toukka. Ja toisessa trendikäs pariisitar, joka pukee päähänsä Pöytyällä neulotun villapipon.

Texti:  Maija Kangasluoma
Kuvat:  Sini Kramer

 Juttu on julkaistu alun perin Laineen numerossa 15.