Aloittelijaksi uudelleen – Miten neulojasta tuli virkkaaja

Olen ollut intohimoinen neuloja jo kolmekymmentä vuotta, mutta alkuvuodesta 2020 yllätin itseni: kokeilin virkkausta ja huomasin sen vetävän minua puoleensa enemmän kuin olisin uskonut. Olin nähnyt ystäväni kotona matonkuteista virkatun pyöreän maton ja halusin itsekin tehdä samanlaisen. Tuolloin en kuitenkaan vielä miettinyt virkkausta sen pidemmälle.

Olin oppinut lapsena virkkaamaan ketjusilmukoita ja kiinteitä silmukoita, eikä maton tekeminen vaatinut juuri sen enempää. Minun piti vain hoksata, miten ketju yhdistettiin renkaaksi ja miten lisäykset tehtiin oikeassa tahdissa – ja tässä kohtaa olin onnekas. Vuoden alussa osallistuin viikon mittaiseen käsityöresidenssiin, jossa mukana oli myös virkkaussuunnittelija ja -opettaja Cal Patch. Päivittäisissä työpajoissa Calin valvovan silmän alla mattoni kasvoi nopeasti.

Itse prosessi – virkkaaminen spiraalimuodossa keskeltä ulospäin isolla koukulla – tuntui helpolta ja mukavalta. Iltaisin päivällisen jälkeen kokoonnuimme olohuoneeseen, jossa Cal parkkeerasi itsensä sohvalle ja virkkasi upeita, värikkäitä isoäidinneliöitä. Minulla oli mukana kutimeni, mutta samalla aloin pohtia: voisinko minäkin virkata isoäidinneliöitä?

Jossain mieleni perukoilla olin aina haaveillut opettelevani, mutta tunsin oloni epävarmaksi. Kiinteä silmukka kyllä sujui, mutta sen edistyneempi virkkaus tuntui monimutkaiselta. Mihin koukku kuului työntää? Ja minkä suuntaisesti? Kuinka monta kertaa lanka piti kiertää koukulle? Minulle Calin työskentely näytti nopeiden liikkeiden sekamelskalta – langan ja koukun tanssilta, jonka perässä en pysynyt.

Tuntui riskialttiilta ryhtyä jälleen aloittelijaksi. Aikuisuus opettaa meitä suojelemaan itseämme ja valitsemaan tutun ja harjoitellun: sen, minkä osaamme jo hyvin. Siksi virkkauksen opetteleminen alusta alkaen merkitsi minulle myös irti päästämistä ja oman haavoittuvaisuuteni hyväksymistä.

Isoäidinneliöiden opiskelua

Seuraavien vuosien aikana, muutamassa keskittyneessä innostuksen puuskassa, opettelin virkkaamaan isoäidinneliöitä. Inspiraationani olivat opettajani Calin lisäksi myös pari virkkausohjetta, Kristin Nicholasin Scrappy Hexagon Afghan ja Kathy Merrickin Babette Blanket.

Opin, että nimestään huolimatta isoäidinneliöt voivat olla monen muotoisia: kuusikulmioita, ympyröitä, kolmioita ja paljon muuta. Niitä yhdistää yhteinen silmukkakieli (pylväiden ja ketjusilmukoiden muunnelmat) sekä rakenne: työskentely keskeltä ulospäin, suljetut kerrokset ja kulmissa tehtävät lisäykset.

Kun opin hallitsemaan ”neliöitäni”, lukemaan silmukoitani ja jopa löytämään ja korjaamaan virheitä, huomasin pikkuhiljaa rakastuvani virkkaukseen. Pidän sen rytmistä (hieman nopeampi ja svengaavampi kuin neulomisessa), ja nautin erityisesti siitä, miten virkkaustyöni kasvavat spiraaleina – kuviona, johon usein törmää myös ornamentiikassa ja luonnossa ihmisen DNA:sta aina simpukoihin ja kukkiin.

Ennen kaikkea iloitsen mahdollisuudesta improvisoida ja leikitellä väreillä, mikä on virkkauksessa helpompaa: siinä hallittavana on kerrallaan vain yksi silmukka, kun taas neuloessa puikoilla on aina kokonainen kerros. Virkkaus on kuin kollaasin rakentamista, leikkisää ja vapaata. Se on ollut myös loistava tapa hyödyntää jämälankoja, joita minulle on kertynyt vuosien aikana työskennellessäni neulelehdessä ja kustantamossa käsityökirjojen parissa.

Palkitseva prosessi

Jälkeenpäin ymmärrän, että vaikka alkuperäinen inspiraationlähteeni oli valmis esine (ensin matto, sitten peitto), lopulta minut hurmasi se, millaiselta itse prosessi sai oloni tuntumaan – iloiselta, itsevarmalta ja osaavalta. Vaikka en koskaan kyllästynyt neulomiseen, virkkaus avasi minulle uusia mahdollisuuksia, sekä psykologisesti että luovuuden kannalta. Aloittelijana oleminen oli haastavaa, joskus turhauttavaa, ja lopulta palkitsevaa.

Suunnittelija Eun Mi Ahn, joka aloitti virkkaamisen vuonna 2022 YouTubessa järjestetyn yhteisvirkkauksen innoittamana, koki samankaltaisia tunteita aikuisena aloittelijana. ”Siinä on jotain ainutlaatuisen tyydyttävää, kun voi seurata itseään aikuisena ottamassa haltuun kokonaan uuden taidon – silloin jokainen valmis työ tuntuu saavutukselta. Kokemus oli tunnetasolla hyvin erilainen kuin se, miten neulomistaitoni ovat karttuneet hiljaa ja miltei huomaamatta koko elämäni ajan.”

Virkkauksen myötä Eun Mi löysi myös spontaanimman puolen itsestään. ”Olen hyvin järjestelmällinen ihminen, joka rakastaa yksinoloa ja kaiken huolellista suunnittelua”, hän kertoo. ”Mutta kun valitsen lankoja virkkaukseen tai katson valmiita töitäni, yllätyn usein siitä, kuinka rohkeita ja leikkisiä valintani ovat: värejä, joihin en normaalisti tarttuisi, tai söpöjä yksityiskohtia, jollaisia en yleensä töihini lisäisi. Se on saanut minut pohtimaan, onko tämä puoli ollut minussa aina.”

Hyvinvoinnin varasto

Vuonna 2024 ilmestyneessä kirjassaan Craft Psychology – How Crafting Promotes Health psykologian tohtori Anne Kirketerp kuvailee viisi tapaa, joilla käsityöt voivat vahvistaa hyvinvointiamme: vapaasti suomennettuna ne ovat flow-tila, kyvykkyys, rauhallisuus (ja läsnäolo), aikaansaaminen ja myönteiset tunteet.

Flow on se ihana täydellisen uppoutumisen tila – hetki, jossa aika tuntuu katoavan tai kuluvan hujauksessa. Se syntyy, kun käsillä oleva tehtävä tarjoaa juuri sopivasti haastetta vangitakseen huomiomme mutta ei silti aiheuta turhautumista. Juuri tältä isoäidinneliöiden tekeminen minusta tuntuu. Flow-tilassa olemme avoimempia uusille ajatuksille ja näkökulmille – yksinkertaisesti voimme hyvin.

Kyvykkyys taas tarkoittaa kykyämme oppia ja kasvaa. Virkkauksen kaltaiset taidot edellyttävät ihmiseltä keskittymistä, erilaisten työvaiheiden seuraamista ja muutosten hahmottamista – ja kaikki tämä vahvistaa hermoratoja, jotka liittyvät työ- ja lyhytkestoiseen muistiin. Lisäksi virkkauksen toistuvat liikkeet viestivät parasympaattiselle hermostolle turvallisuutta ja rauhaa. Ne voivat myös parantaa kykyämme kuunnella, omaksua ja oppia.

Ja lopuksi: jonkin sellaisen tekeminen, josta nauttii, ja halutun lopputuloksen aikaansaaminen, tarjoavat konkreettisen todisteen omista kyvyistä. Tällaiset tyydyttävät hetket vapauttavat dopamiinia, aivojen välittäjäainetta, jota joskus kutsutaan myös mielihyvähormoniksi. Pienet, toistuvat onnistumiset (joita isoäidinneliöitä tehdessä tulee lukemattomia) luovat pohjaa pysyvämmälle itsetunnolle. Ajan myötä tällaisten myönteisten tunteiden karttuminen taas vahvistaa kykyä selviytyä vaikeista hetkistä. Nykyään ajattelenkin viimeisintä isoäidinneliöpinoani eräänlaisena hyvinvoinnin varastona, johon voin palata yhä uudelleen.

Virkkauksen renesanssi

Kävi ilmi (vaikkakaan en tuolloin sitä tiennyt), etten ollut ainoa, jota virkkaus veti puoleensa alkuvuodesta 2020. ”Virkkaus nousi nuorten suosioon TikTokissa koronapandemian aikana”, muistelee suunnittelija Samantha Brunson. Teinit ja parikymppiset tekivät minun tapaani isoäidinneliöitä sekä hattuja, laukkuja ja vaatteita: inspiraationaan muun muassa Harry Stylesin tunnetuksi tekemä, viraalihitiksi noussut JW Andersonin tilkkutakki. Suosittuja olivat myös amigurumit – pienet, leikkisät pehmohahmot, jotka ovat erityisen nopeita ja helppoja virkata. Valmiiden töidensä lisäksi Z-sukupolvi jakoi somessa tekoprosessejaan ja tutoriaalejaan ja järjesti yhteisvirkkauksia, joista muut saattoivat inspiroitua ja oppia.

Kaikeksi onneksi virkkausbuumi kesti pandemiaa kauemmin. Aivan kuten näin neulonnan lähtevän nousuun kotimaassani Yhdysvalloissa ja leviävän sieltä myös kansainvälisesti vuoden 2001 World Trade Center -iskujen jälkeen, koronasuluista alkanut virkkauksen renessanssi jatkuu yhä.

Suunnittelija Claire Montgomerie muistelee, että kun hänestä tuli Inside Crochet -lehden päätoimittaja vuonna 2010, virkkausta pidettiin usein neulonnan ”pikkusiskona” – harvoin erityisen coolina tai hienostuneena. Ja kun Cal Patch ja hänen liikekumppaninsa Erin von Holdt perustivat virkkausohjeita julkaisevan yrityksen vuonna 2019, he antoivat sille kieli poskessa nimeksi The C Word – englanninkielisellä ”F-word” -termillä leikittelevä nimi viittasi virkkauksen asemaan käsityökentällä.

Nykyään Calin ja Erinin yrityksen myynti on tasaisessa kasvussa, ja Clairen Granny Square Card Decks -korttipakat, jotka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2024, on käännetty yli kahdelletoista kielelle ja niitä on myyty yli 250 000 kappaletta. Tämä kaikki kertoo virkkauksen suosion laajuudesta ja siitä, miten ajan hermolla se on.

Laajenevia mahdollisuuksia

Työskennellessäni kustannusjohtajana käsityökirjojen parissa vuosina 2003–2015 minua pyydettiin usein ennustamaan seuraava tee-se-itse-trendi. Seurasin, kuinka neulominen, tilkkutyöt, ompelu, luonnonvärjäys ja kirjonta nousivat vuorollaan esiin – mutta eivät ohimenevinä villityksinä vaan innostavina ja eheyttävinä itseilmaisun tapoina. Niitä yhdisti pysyvyys ja kestävyys; jokin paljon syvempi kuin nopeasti muuttuva muoti.

Vuosien kokemuksen myötä olen ymmärtänyt, ettemme harrasta käsitöitä vain valmiin vaatteen tai esineen takia vaan huolehtiaksemme itsestämme – ollaksemme yhteydessä ihmisyyteemme, toisiimme ja pitkään tekijöiden ketjuun, joka ulottuu taaksepäin ajassa. Käsityö maadoittaa meitä maailmassa, joka liikkuu nopeammin kuin pystymme käsittelemään. Se tarjoaa rytmiä, merkitystä ja mahdollisuuden vastarintaan.

Jonkin uuden – vaikkapa kielen tai käsityötaidon – oppiminen muokkaa aivoja ja laajentaa ihmisen käsitystä omista kyvyistään. ”Neulominen ja virkkaus vaativat erilaista ajattelua”, sanoo suunnittelija Susan Chin. ”Ne voivat myös palvella eri tarkoituksia samassa käsityöprojektissa.”

Tämä moninaisuus tuntuu minulle nyt olennaiselta. Kääntymiseni virkkauksen puoleen ei tarkoita irtiottoa neulomisesta vaan eräänlaista laajentumista – se on kuin toinen tapa ajatella, toinen tapa hengittää. toinen tapa ajatella.

TEKSTI: MELANIE FALICK

KUVITUS: SUVI SUITIALA

SUOMENNOS: MAIJA KANGASLUOMA

Juttu on julkaistu alun perin Laineen erikoisnumerossa Virkataan! Numero 2.